Minuun iski eilen pieni masennus, joka onneksi hälveni tänään. Odottavan aika kävi yksinkertaisesti liian pitkäksi ja vaivuin hetkelliseen epätoivoon. Herra ei ole vieläkään voinut varata lentolippuja ja kuviot siellä päässä mutkistuivat entisestään, joten joudun ehkä odottamaan vielä kolme viikkoa uuden elämän alkua. Kolme viikkoa??!! Yksikin päivä tuottaa jo tarpeeksi tuskaa. Olen elänyt päivä kerrallaan jo kesäkuusta lähtien odottaen, odottaen ja odottaen. Tiedän, että toisten korvissa ongelmani muutaman viikon lisäodotuksesta kuulostaa varmasti naurettavalta, mutta olen henkisesti tällä hetkellä aika riekaleina.
Puhh. Kyllä se tästä. Onneksi minun päivääni mahtui paljon ihaniakin hetkiä. Aamulla kuulin, kun käpytikka rummutti katulamppua ja sepelkyyhky huhuili ikkunan ulkopuolella. Tulppaanit saivat hymyilemään. Takapihan kurren touhuja oli kiva seurata. Opastin ihania neljäs-luokkalaisia museolla. Ihailin Kampin kukkakaupan värikkäitä kukkia. Herra sai minut nauramaan ääneen bussissa tekstarilla, jossa oli tarina kolmesta ystävällisestä ja puhetaitoisesta porkkanasta, jotka osasivat sanoa moi.
On oikeastaan ihanaa, että talvi tuli takaisin. Kevät on toki lempivuodenaikani, mutta keväisin poden myös pientä kevätstressiä. Luonnossa on silloin niin kaunista, että tekisi mieli olla kaikkialla samaan aikaan ja tuntuu ettei aika riitä kaiken ihasteluun. Talvella latailen yleensä akkuja ja valmistaudun kevään tuloon. Kun talvi nyt oli vähän mitä oli, niin tuntuu etten ehtinyt valmistautua kevättä varten. Muutenkin olisi mukavaa, että kevät tulisi vähän myöhemmin ja herra ehtisi nähdä koko kevään kirjon aina lumien sulamisesta koivun lehtien puhkeamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti