Katsoin tänä aamuna ikkunasta ulos ja huomasin tutun hahmon lehahtavan pihamäntyyn: sepelkyyhky! Sydän suorastaan hypähti onnesta! Tällaiset pienet yksittäiset hetket tekevät keväästä kaikkein hienoimman vuodenajan. Sitä odottaa koko talven, että milloin se ensimmäinen kiuru tulee, milloin ensimmäinen leskenlehti puskee esiin ja milloin katupölyn huumaava tuoksu täyttää kaupungin. Ihana, ihana kevät.
Kävin tänään pyöräretkellä Espoon Suomenojalla katsomassa, josko ensimmäiset naurulokit olisivat saapuneet.
Suomenojan lintuallas oli vielä täysin jäässä eikä naurulokkeja näkynyt missään. Sen sijaan kuulin taivaalta riemastuttavan heleän lurahduksen. Kiuruhan se siinä! Kamera ei ollut iskuvalmiina ja ehdin vain räpsäistä kuvan kiurun takamuksesta.
Pyöräilin altaalta Nuottalahdelle, joka oli pääosin sula. Paikalla oli paljon tukkasotkia, sinisorsia ja muutama kanadanhanhi. Näin myös elämäni suurimman kanahaukan. Siis oikeasti suurimman. Kun se ensin liisi suoraan kohti ihmettelin, että mikä hiton piekana tuolta tulee. Mutta ei, lintu oli törkeän iso naaras kanahaukka, oikein tuhti mamma-lintu. Varikset näyttivät kääpiöiltä sen rinnalla.
Laiturille oli ihanaa jäädä hetkeksi paistattelemaan ja kuunnella laineiden liplatusta ja tukkasotkien vinkumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti