Odotusta

Se siitä energisestä ja mukavasta loppuraskaudesta. Päivä päivältä on elo käynyt epämukavammaksi ja väsyneemmäksi. Herään usein yöllä napakoihin supistuksiin, jotka kuitenkin häviävät parin tunnin päästä. Kyljen kääntäminen on parin minuutin kivulias prosessi, jossa lonkkien liitokset rutisevat ja sisäelimet tuntuvat heittävän kärrynpyörää vatsassa. Yöunet ovat siis olleet melko katkonaisia ja päivisin olen useasti joutunut ottamaan päikkärit (tai kahdet). Tänäänkin otin aamupäivällä kevyet kolmen tunnin tirsat...

Nyt eletään 39. raskausviikon loppua ja huomenna torstaina on tasan viikko laskettuun aikaan. Alan ymmärtää odottavia äitejä, jotka ovat hulluuden partaalla, kun vauva viihtyy vatsassa pahimmillaan kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Tuntuu kuitenkin hiukan väärältä valittaa tällaisista pienistä krempoista, kun vauva on kuitenkin terve ja synnytyksen lähtökohdatkin ovat erinomaiset. Tässä ollaan siis oltu hieman ristiriitaisissa fiiliksissä viime aikoina, mutta päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ääretön kiitollisuus ja jännitys tulevasta.

Ei tässä ihan vielä vuodepotilaita onneksi olla, koska olemme touhunneet kesäkuun aikana kaikenlaista kivaa. Viime viikonloppuna olimme mm. Helsingissä viettämässä mamman merkkipäivää opastetulla jugend-kierroksella, minkä jälkeen kävimme syömässä Helsingin parhaassa ja vanhimmassa nepalilaisessa ravintolassa Luotsikadulla. Lisäksi poikkesimme Kaisiksen kasvitieteellisessä puutarhassa kaffella.

Lisää valoa kiitos

Hei nyt alkaa pänniä tämä pimeys. Tahtoo valoa ja tahtoo enemmän aikaa valokuvaamiseen. Tahtoisi myös bloggata enemmän, mutta nyt otetaan pimeä päivä kerrallaan ja odotetaan sitä kevättä. Kun ei ulkona pääse valoisaan aikaan kuvaamaan, oli tyydyttävä museon otuksiin.

Kuuralla on taas hirveä teinihepulikausi meneillään. Marras-joulukuussa sujui lenkkeily ongelmitta, mutta nyt taas testataan ihmisolentojen kärsivällisyyttä hepuleilla, haukulla ja ylienergisyydellä. Huoh. Toisinaan taas tuo hauva osaa olla maailman kultaisin ja rauhallisinkin, kun sille päälle sattuu.

Tässä testailin laajakulmaobjektiivin ominaisuuksia, nimittäin kaiken tämän harmauden keskellä oli viikonloppuna aihetta juhlaan: ystäväni menivät naimisiin ja minä sain toimia "virallisena potrettikuvaajana"!

Matkalla häihin nassu meikattuna, mutta retkivaatteet päällä...

...hääpäivänä sää oli nimittäin kolea, mutta sumu upea!

Laitan piakkoin häistä muutaman tunnelmakuvan! <3

Syysilta oman kodin lämmössä

Tänään olin nössö. Vietin eilisillan karttoja ja vaellusreittejä tutkaillen. Päässä oli vain yksi ajatus: nyt pitäisi päästä viettämään yö laavussa! Sää näytti ihan ookoolta ja sain Oweninkin ylipuhuttua siitä, että yö laavussa olisi kerrassaan loistava idea. Siellä voisi grillata vaahtokarkkeja ja kuunnella pöllöjen syyssoidinta!

Aamulla pakkasimme tavarat ja läksimme matkaan kohti Hyvinkäätä. Owen ehdotti, että katsastaisimme Hyvinkään pellot piekanoiden varalta ennen vaellusta. Joo, mikäpä siinä... Hei, tuolla on yksi! Pysäytä! Ulos autosta ja 10 min. seisoskelua pellon reunassa piekanaa ihmetellen. Hirveässä tuulessa. Asteita ruhtinaalliset +1 ja lumihiutaleet leijailivat hiljaa liian ohuisiin lapasiini. Ei hemmetti. Brrrr. Minä siinä sitten että Owen, I'm having second thoughts...Owen ei onneksi pitänyt minua nössöluuserina, vaikka päätimmekin perua minivaelluksen.

Sen sijaan lähdimme kakkukahveille (kuinkas muutenkaan)! :D Sanoimme melkein yhteen ääneen, että ajettaisiinko Kellokosken Kinuskillaan. Joooo...!!! Omnomnom. Miksei Kinuskilla voi perustaa toista kahvilaa Espooseen?

Sokeripysähdyksen jälkeen ajoimme takaisin kotiin ja laitoin takkaamme ensimmäistä kertaa tulen. Oi, mikä suloinen lämpö. Kylmästä kankeat raajani (ja kakusta ällön täysi vatsani) alkoivat hiljalleen lämmetä. Kyllä täytyy sanoa, että kakkukahvit ja oman kodin lämpö veivät tänään voiton. Nössö nöyrtyi tällä erää, mutta tekee uuden eräjormayrityksen kahden viikon päästä, kun luvassa on Luonto-Liiton vaellus Liesjärvi-Torronsuolle.

Voin taas kutsua itseäni orniksi

Kuuran ja pitkien työmatkojen myötä on minun linturetkeilyni jäänyt pahasti paitsioon huhtikuun jälkeen. Vuorokaudesta on yksinkertaisesti loppunut tunnit ja viikosta päivät kesken. Olen tuntenut itseni jollakin tasolla luuseriksi. Kun on melkein kymmenen vuotta retkeillyt tyyliin "joka viikonloppu ja kaikki lomat on päästävä katsomaan lintuja", on ollut jotenkin vaisu olo, kun on vain kerran kuukaudessa päässyt ulkoiluttamaan koiran lisäksi kiikareita ja kaukoputkea. 

Kiikaroimisen puute meni jopa niin pitkälle, että aloin oireilla fyysisesti. Kun kuukauden tauon jälkeen kiikaroin liian innokkaasti petolintumuuttoa, tulin merisairaaksi. Merisairaaksi kiikaroinnista! Pah! Tätä ei tapahtunut kerran vaan jopa kaksi. Olo oli välillä niin kurja, että en voinut muuta kuin lyödä hanskat tiskiin ja mennä nukkumaan merisairautta pois. Iski epätoivo, nytkö minun kiikaroinnit on kiikaroitu. Sitten merisairaus alkoi asteittain hävitä. Mitä useampana perättäisenä päivänä kiikaroin sitä paremmaksi tuli olo.

Viime viikolla onnistuin sitten orneilemaan ilman oireita. Jess! Olimme vieläpä kolme päivää ympäriämpäri Kirkkonummea, Inkoota ja Siuntiota suohaukkojen etsimässä. Monen kuukauden tauon jälkeen tuli vihdoinkin sellainen olo, että voin kutsua itseäni taas orniksi.

Hetki ennen sadetta Laajalahdella.

Owen skouppaa arosuohaukkaa. Taustalla meidän uusin tiimimme jäsen, Harrison! Harrison on Ford-merkkinen, kuinkas muutenkaan... :D

Nuori koiras arosuohaukka on nätti ilmestys.

Kuura alkaa kohta olla aikuisen mitoissa. Täytyy kohtapuolin tehdä Kuuran kasvusta ihan oma postaus.

Saltfjärdenin lintuhulabaloo

Kurkia

ja merikotka

Oli minulla lisääkin retkikuvia, mutta pihtaan niitä vielä vähän aikaa. :)

Aallonpohja selätetty

Puhhhh. Tuo oli minun reaktioni eilen, kun Helsingin sanomat uutisoi Luonnontieteellisen keskusmuseon irtisanomisista. Sanon suoraan, että viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet erittäin raskaat. Työilmapiiri on vaihtunut tyrmistyneestä ja apaattisesta surulliseen ja myrkylliseen. Ja kyllähän se tuntuu ja näkyy, kun 15 % talon henkilökunnasta potkitaan pellolle. Varsinkin näyttelytiimin alasajo on herättänyt ihmetystä. 

Mutta siis siitä Hesarin jutusta. Kun asia vihdoin tuli julkisuuteen pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Hesarin juttu oli vieläpä todella asiallinen tilanteen vakavuudesta huolimatta. Ei enää tarvinnut pitää asiaa sisällään muhimassa, vaan siitä pystyi puhumaan melko avoimesti asiakkaidenkin kanssa, jotka luonnollisesti olivat myös huolissaan museon kohtalosta. Puolentoista viikon ajan vatsanpohjassa ollut möykky hävisi melkein saman tien ja nyt on jo paljon parempi olo. 

Positiivisena ihmisenä uskon, että museo tästä selviää, mutta siinä saattaa mennä jonkin aikaa. Ja kuka tietää, kenties jostain saataisi ulkopuolista rahoitusta tai muutaman vuoden päästä talouskin jo kohenisi ja valtion rahahanat aukeaisivat? Naiivia toiveajattelua, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Ainakin minun osaltani on aallonpohja nyt selätetty ja tunnelin päässä näkyy valoa. Yritän nyt keskittyä kaikkiin ihaniin asioihin, mitä ympärilläni tapahtuu ja pitää yllä positiivista ilmapiiriä töissäkin.

Tässä hieman off topic-kuvia parvekkeelta, kun en ole saanut otettua muualta kuvia viime aikoina. Jännästi se maisema muuttuu päivästä toiseen. Suurin shokki oli tuo lumimaisema, johon heräsimme tänä aamuna.

Vähän aurinkoa harmauden keskelle

Kun aurinkoinen päivä sattuu vapaapäivälle, on siitä otettava kaikki ilo irti. Meidän kohdallamme se tarkoittaa retkeilyä vaikka Seurasaaressa sekä herkuttelua Villa Angelican lasiverannalla. Kuvien varpuspöllö ei tosin löytynyt Seurasaaresta vaan Helsingin Fastholmasta, jossa kävimme bongaamassa valkopäätiaista huonolla menestyksellä. Pirun tintti.

Niin ja semmoista vielä, että haluan lunta! Paljon lunta! Nyt alkaa tämä ainainen vesisade toden teolla ottaa pannuun. Olen yrittänyt luoda joulutunnelmaa kotiin kynttilöillä, hyasinttiasetelmilla ja jouluvaloilla. Mutta se lumi, se puuttuu. Murr. Huomenna on onneksi luvassa piparikuusen askartelua, josta toivottavasti tuulee parempi joulufiilis.

Ja lumen lisäksi olisi ihanaa, jos perheessämme olisi koira. Näin viime yönä unta, että meillä oli kaksi hurttaa. Herätessä oli sitten jotenkin hölmistynyt olo, että missä ne hurtat oikein ovat. Edes Owenin aamupusu ja valmiiksi keitetty kahvi eivät saaneet karistettua tunnetta. :D