Tunturin laelle reippahin askelin

Ai että minä sitten pidän tuosta yllä olevasta kuvasta. Kuvittele olevasi tuo mänty. Kestät tuulta, räntää ja paahdetta, pärjäät vähillä ravinteilla ja siedät satunnaisia levähtäviä lintuvieraita oksillasi. Mutta kärsimyksesi palkitaan moninkertaisesti silmiä hivelevillä maisemilla. Jos minä olisin jossain talousmetsäryteikössä kasvava mänty olisin kateudesta vihreä tuolle tunturimännylle.

Kävin tosiaan toissapäivänä Pyhä-Luoston kansallispuistossa päiväretkellä. Kapusin Ukko-Luoston huipulle ja olen vieläkin ihan fiiliksissä noista maisemista. Näissä kuvissa näkyy Hannan sielunmaisema.

Rakka ei tosin ole sielunmaisemaani. Karuudessaan se on ihan kaunis, mutta auta armias miten hirveätä sen päällä on kävellä! Onnistuin jotenkin naksauttamaan oikean nilkkani tuossa rakkahelvetissä, mutta onneksi pystyin jatkamaan matkaa.

Jalat olivat kovilla.

Sielikkö oli juuri puhjennut kukkaan.

Dramaattiset pilvet yllä Pyhätunturin.

Ukko-Luoston korkeimmalle nyppylälle kavuttuani piti tietysti otta todiste uudesta tunturivalloituksesta. Minulla ei ollut hovikuvaajaa mukana, joten laitoin kameran kiven päälle ja yritin ajastimella sohia itsestäni meitsieitä. Laihoin tuloksin.

Ihan kiva kuva, mutta jos nyt Hanna kuitenkin ottaisit sen kuvan myötävalossa. Laita myös tarkennus kohdalleen.

Uusi yritys.

Valotus ja tarkennus ovat ok, mutta kamera päätti sensuroida pään.

Uusi yritys.

Arghhh. Käsi.

Uusi yritys.

Tämän kauhean ilmeilykuvan jälkeen luovutin ja päätin tyytyä höpsöihin todistekuviin. 

Ukko-Luoston huipulta laskeuduin tunturin toista rinnettä alas. Polku jatkui aina puurajan alapuolelle ja lopulta kauniiseen kelohonkametsään. Huomenna on luvassa kuvia metsän asukeista. :)