Kilpisjärvi ei koskaan petä

Äh, ei näin hienosta paikasta osaa oikein kirjoittaa. Koko matkan Karesuvannolta Kilpparille kuului autosta ihastuksen huokauksia ja venytettyjä "woooooow"-äännähdyksiä. Vaikka olen käynyt Kilpisjärvellä neljä kertaa, ei se koskaan petä. Aina siellä on yhtä lumoavaa ja maagista. Owenkin ihmetteli, miten erilaiselta maisema näyttää verrattuna koti-Espooseen. ;)

Vähän Enontekiön risteyksen jälkeen huomasin hiiripöllön vaanimassa sähkölinjalla. Tein U-käännöksen ja ehdin räpsäistä siitä muutaman kuvan ennen kuin se ampaisi saaliin perään ja hävisi paikalta.

Saanan eteläpuoliset rinteet ovat kalkkipitoisen kallioperän ansiosta uskomattoman reheviä. Näissä koivulehdoissa kasvaa kaikkea peuranvirnasta ja läätteestä aina metsänemään ja kampasaniaiseen! Kauneimmillaan koivikko on kesäkuun lopussa, kun kulleromeri lainehtii aluskasvillisuudessa. 

Sinirintoja pomppi biologisen aseman pihalla kuin punarintoja kaupungissa. Ne olivat todella kesyjä ja oli mielenkiintoista tutkia eripukuisia lintuja: eri-ikäisiä tämän kesän poikasia, 1-vuotiaita koiraita, vanhoja koiraita ja naaraita. Kuvassa on nuori lintu, jonka sukupuolta on vielä vaikea määrittää.

Aseman pihan ruokinnalla häärää järripeippojengi.

Matka käy kohti Saanan huippua, josta lisää kuvia huomenna. Nyt pakkaamme kuitenkin retkieväät reppuun ja lähdemme päiväksi Norjaan etsimään peikkoja! 

Minun fiilikset Kilpparilla tiivistettynä yhteen kuvaan. :D