Kaipuu

Olen puolitoista vuotta elänyt enemmän tai vähemmän kaukosuhteessa. Tapasimme Irlannissa, kun olin siellä vaihdossa toissa keväänä. Palasin Suomeen viime kesänä, ja sen jälkeen näimme aina parin kuukauden välein lentäen ees taas Suomen ja Irlannin väliä. Owen muutti Suomeen loppukeväästä ja löysimme ihanan kämpän Espoosta. Juuri, kun olimme saaneet asunnon kotoisan näköiseksi oli minun vuoroni lähteä pois, tuhannen kilometrin päähän Lappiin. Huoh.

Olen toisaalta "tottunut" (tai pikemminkin hyväksynyt) pitkiin aikoihin erossa. Parhammillaan se vahvistaa parisuhdetta, kun ymmärtää miten tärkeältä toisen läheisyys tuntuu ja kuinka tyhjää elämä ilman toista on. Espoon ja Sodankylän välinen matka ei onneksi ole tuntunut niin pahalta kuin Suomen ja Irlannin. Täällä on ollut niin paljon kivaa tekemistä, että aika on mennyt kuin siivillä. Vasta pari viikkoa sitten iski todellinen ikävä.  

Kaukosuhdevaihe päättyy huomenna, kun haen Owenin Rovaniemen rautatieasemalta. Nyt ei kummallakaan ole tiedossa pitkiä ajanjaksoja ulkomailla tai toisella paikkakunnalla. Tuntuu ihmeelliseltä. Voi halutessaan olla toisen kanssa vaikka vuoden jokaisena päivänä. Toisille pariskunnille se on arkea eikä siinä ole mitään kummallista, mutta meille se on oikeata luksusta. Toki mekin vähän ajan kuluttua laskeudumme pilvilinnoista, mutta arkisen tunteen iskiessä voi aina muistella alkuaikojen pitkiä eroja ja taas oppia arvostamaan toisen läsnäoloa.