Saana

Saanan rinteiltä avautuvat ehkä Suomen komeimmat maisemat. Nousu huipulle ei kuitenkaan ole helppo, vaan pistää hyväkuntoisenkin hikoilemaan. Jos vielä kantaa reppua, kameroita, kiikaria ja kaukoputkea selässä, käy kapuaminen ihan työstä.

Lintuhavainnoista mainittakoot maakotka, merikotka, piekanaperhe, tuulihaukka, muuttohaukka ja kiiruna.

Huipulla palkitsimme itsemme raakapatukoilla. Tuo spicy lemon oli erityisen nannaa.

Saanan pohjoispuolen aakeutta laakeutta.

Saanan luoteiskulman lumenviipymillä oli vielä muutama jääleinikki kukassa.

Lapinvuokot olivat kauniissa hattaravaiheessa.

Retken vekkulein havainto oli tunturirinteellä jököttänyt käenpoikanen, joka kerjäsi niittykirvisemoilta ruokaa. En ollut ennen nähnyt käenpoikasta (!), joten tämä havainto yllätti iloisesti. :)

Kilpisjärvi ei koskaan petä

Äh, ei näin hienosta paikasta osaa oikein kirjoittaa. Koko matkan Karesuvannolta Kilpparille kuului autosta ihastuksen huokauksia ja venytettyjä "woooooow"-äännähdyksiä. Vaikka olen käynyt Kilpisjärvellä neljä kertaa, ei se koskaan petä. Aina siellä on yhtä lumoavaa ja maagista. Owenkin ihmetteli, miten erilaiselta maisema näyttää verrattuna koti-Espooseen. ;)

Vähän Enontekiön risteyksen jälkeen huomasin hiiripöllön vaanimassa sähkölinjalla. Tein U-käännöksen ja ehdin räpsäistä siitä muutaman kuvan ennen kuin se ampaisi saaliin perään ja hävisi paikalta.

Saanan eteläpuoliset rinteet ovat kalkkipitoisen kallioperän ansiosta uskomattoman reheviä. Näissä koivulehdoissa kasvaa kaikkea peuranvirnasta ja läätteestä aina metsänemään ja kampasaniaiseen! Kauneimmillaan koivikko on kesäkuun lopussa, kun kulleromeri lainehtii aluskasvillisuudessa. 

Sinirintoja pomppi biologisen aseman pihalla kuin punarintoja kaupungissa. Ne olivat todella kesyjä ja oli mielenkiintoista tutkia eripukuisia lintuja: eri-ikäisiä tämän kesän poikasia, 1-vuotiaita koiraita, vanhoja koiraita ja naaraita. Kuvassa on nuori lintu, jonka sukupuolta on vielä vaikea määrittää.

Aseman pihan ruokinnalla häärää järripeippojengi.

Matka käy kohti Saanan huippua, josta lisää kuvia huomenna. Nyt pakkaamme kuitenkin retkieväät reppuun ja lähdemme päiväksi Norjaan etsimään peikkoja! 

Minun fiilikset Kilpparilla tiivistettynä yhteen kuvaan. :D

Lintulajien metsästystä

Owen ei ole koskaan käynyt Lapissa, joten täältä löytyy aika paljon irlantilaisen näkökulmasta mielenkiintoisia lajeja. Viime päivinä olemmekin ahkerasti linturetkeilleet ja yrittäneet löytää pohjoisia lajeja. Toistaiseksi hallussa ovat pikku- ja pohjansirkku, lapintiainen ja kirjosiipikäpylintu. Kuukkelit selvästi välttelevät Owenia, koska ne hävisivät välittömästi Owenin saavuttua. :D  

Tässä olemme Hirviäkurussa etsimässä metsälintuja. Lapintiaisia oli runsaasti, mutta ei yhtään kuukkelia.

Lapintintti

Eilen teimme yli 60 km pyöräreissun Kelujärvelle etsimään sirkkuja. Saimme houkuteltua esiin yhden pikkusirkun ja kaksi pohjansirkkua. Samaan aikaan, kun ihastelimme sirkkuja lensi kaksi kirjosiipikäpylintua ylitse. Ei paha!

Pikkusirkku

Pikkusirkku taas

Maanteillä näkee kaikenlaista hassua. Tässä loppukevennyksenä lappalaisen koiranulkoiluttajan tyylinäyte: koira hihnalla kiinni mönkijään ja eikun ulos lenkille!

Nyt suuntamme nokat kohti Kilpisjärveä, jossa oleilemme sunnuntaihin asti. Toivelistalla on löytää kiiruna, keräkurmitsa, hiiripöllö, piekanoita, maakotkia, tunturihaukka (dream on...), sepelrastas ja paljon sinirintoja. Ja tietysti upeita maisemia!

23

Meikä täytti eilen 23, eli nyt olen jo lähempänä 25 kuin 20. ;) Synttäreiden kunniaksi käkimme suolla viisi tuntia fenologiaseurannan parissa, mutta sen jälkeen oli luvassa skumppaa ja kakkua! Kakku oli aivan törkeän hyvä suklaamascarponesitruunamustikkakakku. Voin kertoa, että sitä ei ole enää. Kaksi pullahiireä piti huolen siitä...

Sodankylässä tuntuu olevan hyvin mustikoita. Owen löysi eilen ihan mielettömän mustikkapaikan - varvut olivat sinisenään isoja ja pulskia marjoja. Ainoa ongelma oli, että mustikkasatoa vartioi hyttysarmeija (Owenin sanoin "the origin of all mozzies in the universe"). Jep jep.

Lämmitimme saunan illalla ja pääsimme jälleen kerran ihailemaan hienoa auringonlaskua. Lämpötila putosi jonnekin 10 asteen tietämille, mikä sai usvan nousemaan joen pinnalle. Maaginen yhdistelmä nousevan kuun kanssa.

Retkeilyä napapiirillä

Rovaniemen pohjoispuolella sijaitsee napapiirin retkeilyalue. Olin monta kertaa nähnyt kyltit tienposkella ajaessani Rovaniemi-Sodankylä -väliä ja nyt päätimme Owenin kanssa tutustua alueeseen. Todella miellyttä paikka ja mielettömät fasiliteetit! Oli kilometritolkulla leveitä pitkoksia, jossa kaksi lastenvaunua tai rullatuolia pystyy kulkemaan rinnakkain, lintutorni, siltoja ja upeita kotia ja grillikatoksia.

Raudanjoen yli kulki monta siltaa.

Muurahaisilla oli oma kaistansa. :D

Vanhoja ja lehtomaisia kangasmetsiä löytyi runsaasti. Välillä polku toisaalta eksyi avohakkuuraiskiollie, mikä hieman latisti tunnelmaa...

Herra Bufo tuli polulla vastaan.

Kävimme lintutornissa ihailemassa suomaisemaa. Kaksi metsoa lehahti lentoon tornin edustalta ja kauempana leijaili tuulihaukkoja. Keltavästäräkit pitivät välillä mökää, mutta muuten oli hiljaista. Oli jännää seurata alemmassa kuvassa näkyvää ukkosrintamaa, joka eteni hurjaa vauhtia meitä kohti. Lopulta ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä rivakasti autolle päin. Ehdimme suojaan juuri, kun taivas repesi.

Owen tartutti minuun välittömästi flunssan (tattista vaan), joten sunnuntai-päivästä näyttää tulevan sisäpäivä. Paljon teetä, teetä ja teetä ja ehkä muutama leffa sohvalla röhnöttäen. Säätiedotus lupaa onneksi sopivasti sateita täksi päiväksi. Olisi kauheaa olla sisällä aurinkoisena päivänä. :)

Kaipuu

Olen puolitoista vuotta elänyt enemmän tai vähemmän kaukosuhteessa. Tapasimme Irlannissa, kun olin siellä vaihdossa toissa keväänä. Palasin Suomeen viime kesänä, ja sen jälkeen näimme aina parin kuukauden välein lentäen ees taas Suomen ja Irlannin väliä. Owen muutti Suomeen loppukeväästä ja löysimme ihanan kämpän Espoosta. Juuri, kun olimme saaneet asunnon kotoisan näköiseksi oli minun vuoroni lähteä pois, tuhannen kilometrin päähän Lappiin. Huoh.

Olen toisaalta "tottunut" (tai pikemminkin hyväksynyt) pitkiin aikoihin erossa. Parhammillaan se vahvistaa parisuhdetta, kun ymmärtää miten tärkeältä toisen läheisyys tuntuu ja kuinka tyhjää elämä ilman toista on. Espoon ja Sodankylän välinen matka ei onneksi ole tuntunut niin pahalta kuin Suomen ja Irlannin. Täällä on ollut niin paljon kivaa tekemistä, että aika on mennyt kuin siivillä. Vasta pari viikkoa sitten iski todellinen ikävä.  

Kaukosuhdevaihe päättyy huomenna, kun haen Owenin Rovaniemen rautatieasemalta. Nyt ei kummallakaan ole tiedossa pitkiä ajanjaksoja ulkomailla tai toisella paikkakunnalla. Tuntuu ihmeelliseltä. Voi halutessaan olla toisen kanssa vaikka vuoden jokaisena päivänä. Toisille pariskunnille se on arkea eikä siinä ole mitään kummallista, mutta meille se on oikeata luksusta. Toki mekin vähän ajan kuluttua laskeudumme pilvilinnoista, mutta arkisen tunteen iskiessä voi aina muistella alkuaikojen pitkiä eroja ja taas oppia arvostamaan toisen läsnäoloa.