Olimme to-iltana Art goes Kapakka häppeningin kuoroiltamassa. Kuura-pentu oli jätettävä kotiin, sillä kapakkakierros hirveässä tungoksessa ei ole pienen karvapalleron paikka. Oli ihanaa pitkästä aikaa "tälläytyä", laittaa mekko ylle ja sipaista huuliin överipuna. Vaarin vanha hattukin pääsi uusiokäyttöön.
Ilta aloitettiin sushilla ja lopetettiin Vltavassa Ylioppilaskunnan matalaäänisiä laulajia kuunnelleen. Aivan huippuja! Kuorot aloittivat yhteisesityksellä senaatintorilla, josta ne levittäytyivät ympäri Helsingin kapakoita esittämään kappaleitaan puolen tunnin välein.
Kuorot koolla ja valmiina laulamaan.
Mutta voi sitä raastavaa Kuura-ikävää. joka alkoi ennen kuin ilta oli kunnolla edes lähtenyt käyntiin. Hirveä huoli, että onhan hauvalla varmasti kaikki hyvin, entä jos sillä on kauhea kakkahätä, onkohan sillä ikävä meitä, milloinkohan meidän pitäisi mennä kotiin... Alan ymmärtää kanaemovanhempia, jotka hermoilevat lastensa puolesta ja haluavat aina olla perillä lastensa menemisistä ja tulemisista. Olen myös ymmärtänyt, mikä on rankinta koiran omistamisessa: jatkuva huoli tuon ihanan karvapalleron hyvinvoinnista.
Kun sitten lopulta tulimme kotiin, melkein juoksin portaat ylös halimaan hauvaani. Huoli oli kuitenkin ollut aivan turha. Kuura oli ollut niin sikeässä unessa ettei ollut edes huomannut isäntäväen paluuta ja silmät ymmyrkäisinä oli yrittänyt ymmärtää emännän halipusukohtausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti