Tunteiden myrskyä

Tämä on minulle jotenkin vaikea aihe, mutta haluan silti kirjoittaa siitä. Mummin kuoleman jälkeiset kaksi viikkoa ovat olleet tunteiden osalta yhtä vuoristorataa. Keskiviikkona kahden viikon aikana patoutunut suru, huoli ja ahdistus vihdoinkin murtui. Minä murruin. Onneksi Owen oli tukena ja turvana, tuuduttamassa uneen, kun minä tärisin itkusta.

Herkkä mielentilani jatkui vielä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Oli vaikeaa hymyillä ja olla iloinen. Selvisin opastuksista kuitenkin yllättävän hyvin, mutta pieninkin negatiivinen ajatus tai ikävä tapahtuma sai minut lähes itkun partaalle. Toisaalta, jos näin iloisia tilanteita tai ihan vaan ylisöpöjä koiria, niin nekin alkoivat itkettää. Herkän ihmisen elämä on välillä vaikeata. :)

Mummini hautajaiset olivat lauantaina. Tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun minulle läheinen henkilö kuoli. Huomasin, että vasta hautajaisten jälkeen pystyin todella ymmärtämään ja hyväksymään asian. Siunaushetki oli henkisesti yksi elämäni rankimmista kokemuksista. Oli sydäntäsärkevää nähdä kaikki perheenjäsenet niin musertuneina. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen kyynelten kohoavan silmiin. Hautauksen jälkeinen muistotilaisuus oli kuitenkin yllättävän iloinen ja miellyttävä. Uskon, että olimme kaikki huojentuneita siunaushetken jälkeen, kun pahin oli takana päin ja mummi päästetty haudan lepoon.

Olen puhunut paljon kuolemasta ja hautajaisista Owenin kanssa. Irlannissa omaiset haudataan 2-3 päivän sisällä kuolemasta, kun Suomessa hautajaiset järjestetään vasta 1-2 viikkoa kuoleman jälkeen. Miten ihmeessä omaiset ehtivät parissa päivässä varata ja organisoida siunaustilaisuuden ja muistotilaisuuden kaikkine vieraineen, kukkineen ja ruokineen?! Irlannissa kuulemma hotellit myyvät valmiita muistotilaisuuspaketteja, joita voi ostaa muutaman päivän varoitusajalla. Uskomattoman tehokasta toimintaa. Meidän tapauksessamme ei kaksi päivää olisi mitenkään riittänyt eivätkä kaikki vieraat olisi voineet saapua paikalle niin lyhyellä varoitusajalla. Nopeissa hautajaisissa on kyllä se hyvä puoli, ettei niissä synny kahden viikon ahdistunutta suruaikaa. 

Nyt on kuitenkin aika jättää kuolemanvakavat aiheet taakse ja keskittyä tulevaisuuteen ja kaikkeen ihanaan. Minulle on kahden kuukauden sisään tiedossa parikin ulkomaanmatkaa: marraskuussa lähden papan kanssa Ranskaan viideksi päiväksi ja joulukuussa lähdemme Owenin kanssa Irlantiin. Ja ensi viikolla saamme ihanan Lily-koiran hoitoon viikoksi! :D