Puhhhh. Tuo oli minun reaktioni eilen, kun Helsingin sanomat uutisoi Luonnontieteellisen keskusmuseon irtisanomisista. Sanon suoraan, että viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet erittäin raskaat. Työilmapiiri on vaihtunut tyrmistyneestä ja apaattisesta surulliseen ja myrkylliseen. Ja kyllähän se tuntuu ja näkyy, kun 15 % talon henkilökunnasta potkitaan pellolle. Varsinkin näyttelytiimin alasajo on herättänyt ihmetystä.
Mutta siis siitä Hesarin jutusta. Kun asia vihdoin tuli julkisuuteen pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Hesarin juttu oli vieläpä todella asiallinen tilanteen vakavuudesta huolimatta. Ei enää tarvinnut pitää asiaa sisällään muhimassa, vaan siitä pystyi puhumaan melko avoimesti asiakkaidenkin kanssa, jotka luonnollisesti olivat myös huolissaan museon kohtalosta. Puolentoista viikon ajan vatsanpohjassa ollut möykky hävisi melkein saman tien ja nyt on jo paljon parempi olo.
Positiivisena ihmisenä uskon, että museo tästä selviää, mutta siinä saattaa mennä jonkin aikaa. Ja kuka tietää, kenties jostain saataisi ulkopuolista rahoitusta tai muutaman vuoden päästä talouskin jo kohenisi ja valtion rahahanat aukeaisivat? Naiivia toiveajattelua, mutta ei sitä koskaan tiedä.
Ainakin minun osaltani on aallonpohja nyt selätetty ja tunnelin päässä näkyy valoa. Yritän nyt keskittyä kaikkiin ihaniin asioihin, mitä ympärilläni tapahtuu ja pitää yllä positiivista ilmapiiriä töissäkin.
Tässä hieman off topic-kuvia parvekkeelta, kun en ole saanut otettua muualta kuvia viime aikoina. Jännästi se maisema muuttuu päivästä toiseen. Suurin shokki oli tuo lumimaisema, johon heräsimme tänä aamuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti