Oli maanantai ja olin juuri tullut töistä. Havahduin hiljaisuuteen. Nytkö ne viimeisetkin rastaanpoikaset ovat lähteneet? Parvekkeella oli hiljaista ja kurkkasin pesälle. Ei poikasia, mutta... yksi parvekkeen ikkunoista oli hieman raollaan ja parvekkeen lattialla oli löllö ulostuslima. Seuraan katseellani ulostuslöllöjen riviä, kunnes katsahdan oikealla puolelle.
No hui! Morjens vaan sullekin! Pikku napero oli tosiaan tehnyt neljät kakat lattialle ja yhdet ikkunalaudalle, mutta ei noin hellyyttävälle söpöliinille voinut olla vihainen. Rupesin juttelemaan (sössöttämään) sille niinkuin kaikille söpöille asioille sössötetään, ja yritin saada sen kiinni. Ei onnistunut. Pallero meni ruukkujen taakse piiloon ja sähisi joka kerta, kun puhuin sille lempeästi. Unohdin laittaa parvekkeen oven kiinni, joten pikkuinen päätti tietenkin käydä tutustumassa keittiöön. Ajoin sen takaisin parvekkeelle, otin muoviruukun ja sain sen lopulta sujautettua sisään. Sitten laitoin tirpan takaisin pesälle ja sinne se jäi kököttämään tyytyväisenä. Vähän ajan päästä alkoi taas kuulua tuttua kerjuuääntä.
Kävin suihkussa ja kun kurkkasin uudestaan parvekkeelle oli pallero taas hävinnyt. Tällä kertaa parvekkeen edessä kasvavaan koivuun. Illalla se laskeutui alas pusikkoon sisartensa seuraan. Meidän viimeinen vauvarastaamme oli kasvanut isoksi.
Asiasta toiseen. Meidän viljelypalsta näytti tänään niin hienolta! Salaatit ja perunat puskevat esiin hurjaa vauhtia. Ostin Bauhausista siemenperunoita (Timoa) ja pidin niitä ensin pari viikkoa sisällä ja sitten pari viikkoa ulkona, mutta ne näyttivät itävän jotenkin huonosti. Toukokuun puolivälissä päätimme kuitenkin istuttaa ne maahan ja toivoa parasta. Olin jo ehtinyt asennoitua siihen ettei tänä vuonna saataisikaan perunoita, kun sitten eräänä iltana Owen spottasi ensimmäiset versot! Jihuu! Tein pienen intiaanitanssin perunamaalla silkasta onnesta! Nyt ne kaikki näyttävät kasvavan esiin.
Ilta-aurinko teki kastelupuuhista suorastaan maagista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti