Kuolemasta

Mummini nukkui pois eilen, aikaisin aamulla syksyn ensimmäisenä pakkasyönä. Tiesin tämän hetken koittavan lähipäivinä, mutta uutinen tuli silti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mummini oli ollut yli vuoden sairaana, mutta sairaus sai hänestä kunnolla otteen vasta kesän aikana. Oli kauhean surullista seurata, miten ennen niin virkeä ja punaposkinen ihminen muuttui vuoden aikana vain ohueksi kuoreksi entisestä itsestään. Viimeinen viikko oli kaikille vaikea, niin mummille kuin läheisillekin. Tällä hetkellä olen paitsi äärettömän surullinen myös helpottunut. Mummini kärsimykset ovat nyt takana päin ja hän on päässyt ikuiseen lepoon.

En ole koskaan ennen joutunut kohtaamaan kuolemaa. Näen sen luonnollisena osana elämän kiertokulkua, se on meillä kaikilla edessä. Mummini eli lähes 90 vuotta, joten hän on elänyt suurten tapahtumien keskellä: menettänyt lapsuudenkotinsa sodassa, paennut Karjalasta, nainut elämänsä miehen, perustanut perheen ja elänyt hyvän ja pitkän elämän Espoossa.

Mutta missä mummini nyt on? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Onko niin, että hän seuraa näkymättömänä haamuna ja hymyssä suin vierestä, kun me jatkamme elämäämme? Vai syntyykö hän uudestaan toisessa muodossa, vai onko hän siirtynyt kokonaan toiseen ulottuvuuteen? Pikku pääni on ihan pyörällä tästä tiedottomuudesta, mutta oli hän missä vain, niin toivottavasti siellä on hyvä olla.

Muistan mummini punaposkisena emäntänä, joka aina oli keittämässä kahvia ja tarjoamassa keksejä vieraille. Mummina, joka rakasti karjalanpiirakoiden leipomista, ahkeraliisojen kasvattamista, puutarhan hoitoa ja kaunareiden katsomista. Mummina, joka oli aina yhtä positiivinen, iloinen ja hyväsydäminen. Mummina, jonka nivelet naksuivat hauskasti ja joka teki maailman parasta tillilihaa, jonka tuoksu levisi ympäri mökin pihamaata.

Mummi, minulla on sinua ikävä.