Metsälintu

tiistai 30. syyskuuta 2014

Karkalin lumoissa













Teimme ihanan päiväretken Karkalin luonnonpuistoon eilen, kun aurinko paistoi kuulaana lehvästön läpi. Pähkinäpensaat ja metsälehmukset olivat vielä yllättävän vihreinä - melkein olisi voinut luulla, että on toukokuu, vaikka lokakuu jo kolkuttelee ovella! 

Metsä oli täynnä tirskuvia tiaisparvia, syksyn tuoksua ja mätiä sieniä. Pyyt viheltelivät rinteissä. Yksi niistä halusi päästä kuvaan ja pääsikin. Orava oli liian keskittynyt kävyn jyrsimiseen, jotta olisi kiinnittänyt mitään huomiota takkunutturaiseen kuvaajaan. Tuolla oli kertakaikkisen rentouttavaa käyskennellä ilman sen kummempaa päämäärää ja kiirettä. Jäimme välillä moneksi minuutiksi vain seisomaan paikoillemme ja kuuntelemaan. Yleensä jostain kuului palokärjen kliiiiiii, kliiiiiiii, krykryryrykrykrykry.....!!!

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ilopilleripäivä


Sunnuntai oli täynnä energiaa, valoa ja hyvää fiilistä. Olen ollut viikonlopun mittaisella luontokerhonohjaaja -kurssilla ja nyt en osaa muuta ajatellakaan, kuin luonto- ja lintukerhon perustamista. Tämä on niin tyypillistä minulle: innostun uusista asioista helposti enkä silloin jaksaisi keskittyä mihinkään muuhun. Nyt otan kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja hoidan velvollisuudet (lue gradu) pois alta syksyllä ja keskityn sitten keväällä kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen. Täytyy kuitenkin olla yhteydessä kouluihin, Tringaan ja Luonto-Liittoon ja säätää kaikki byrokratia ennen joulua.


Pyöräilin kurssilta takaisin kotiin ja suorastaan tanssin rappuset ylös leveä virne naamalla. Owen ihmetteli, että mikä tuota akkaa vaivaa. Akan innostus johtui lähestyvästä mökkireissusta, jota olin odottanut koko viikon! Pakkasimme kimpsut ja kampsut, hyppäsimme Romuun ja huristelimme mökille mielettömissä ruskamaisemissa. Taustalla soi Disney ja Värttinä. Minua hymyilytti edelleen.

Perillä meitä kohtasi tyyni järvi oranssina hohtavine saarineen. Kolme kuikkaa uiskenteli lähellä rantaa. Hämärän laskeuduttua alkoi varpuspöllö viheltää pihakuusen latvassa! <3 Ja oi, mikä tähtitaivas avautui saunan terassilta. En kestä, miten kaunis syksyinen luonto on. :D

perjantai 26. syyskuuta 2014

Metsä on parasta terapiaa

Lähdimme Sinin kanssa metsäretkelle päivänä, jolloin molemmilla oli surullinen ja masentunut olo. Metsään lähti kaksi hieman alakuloista neitiä ja sieltä palasi kaksi nauravaa ja iloista retkeilijää. Metsä todellakin on parasta terapiaa vaikeina aikoina, etenkin jos siellä on hyvän ystävän kanssa. 



Juttelimme syntyjä syviä, elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja surusta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.







Keräsimme Sinille purkillisen suppiksia, jotka kruunasi yksi torvisieni. Sini oli torvisienestä ihan haltioissaan, vaikka emme yhtä enempää löytäneetkään. :D



Metsästä löytyi aivan uskomattomia värejä, enkä nyt puhu pelkästään Sinin hiuksista!



Mieli kirkastui kyllä valtavasti tämän retken aikana. Jotenkin aivot prosessoivat itsekseen vaikeita ja surullisia asioita ja olo oli retken jälkeen aivan erilainen. En malta odottaa, että pääsemme Owenin kanssa sunnuntaina mökille kolmeksi päiväksi. Kolme päivää syksyisiä ruskaretkiä, lämmintä omenamehua termarista, kynttilöitä, sumuisia aamuja, hiljaisuutta ja saunomista. 

torstai 25. syyskuuta 2014

Kuolemasta


Mummini nukkui pois eilen, aikaisin aamulla syksyn ensimmäisenä pakkasyönä. Tiesin tämän hetken koittavan lähipäivinä, mutta uutinen tuli silti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mummini oli ollut yli vuoden sairaana, mutta sairaus sai hänestä kunnolla otteen vasta kesän aikana. Oli kauhean surullista seurata, miten ennen niin virkeä ja punaposkinen ihminen muuttui vuoden aikana vain ohueksi kuoreksi entisestä itsestään. Viimeinen viikko oli kaikille vaikea, niin mummille kuin läheisillekin. Tällä hetkellä olen paitsi äärettömän surullinen myös helpottunut. Mummini kärsimykset ovat nyt takana päin ja hän on päässyt ikuiseen lepoon.


En ole koskaan ennen joutunut kohtaamaan kuolemaa. Näen sen luonnollisena osana elämän kiertokulkua, se on meillä kaikilla edessä. Mummini eli lähes 90 vuotta, joten hän on elänyt suurten tapahtumien keskellä: menettänyt lapsuudenkotinsa sodassa, paennut Karjalasta, nainut elämänsä miehen, perustanut perheen ja elänyt hyvän ja pitkän elämän Espoossa.

Mutta missä mummini nyt on? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Onko niin, että hän seuraa näkymättömänä haamuna ja hymyssä suin vierestä, kun me jatkamme elämäämme? Vai syntyykö hän uudestaan toisessa muodossa, vai onko hän siirtynyt kokonaan toiseen ulottuvuuteen? Pikku pääni on ihan pyörällä tästä tiedottomuudesta, mutta oli hän missä vain, niin toivottavasti siellä on hyvä olla.


Muistan mummini punaposkisena emäntänä, joka aina oli keittämässä kahvia ja tarjoamassa keksejä vieraille. Mummina, joka rakasti karjalanpiirakoiden leipomista, ahkeraliisojen kasvattamista, puutarhan hoitoa ja kaunareiden katsomista. Mummina, joka oli aina yhtä positiivinen, iloinen ja hyväsydäminen. Mummina, jonka nivelet naksuivat hauskasti ja joka teki maailman parasta tillilihaa, jonka tuoksu levisi ympäri mökin pihamaata.

Mummi, minulla on sinua ikävä.


tiistai 23. syyskuuta 2014

Just another luontoretki

Tässäpä kuvia kesän viimeiseltä (?) illalta, kun lämpötila vielä nousi +18 asteeeen ja aurinko paistoi. Ei laisinkaan, minä otan kylmän viiman, sateen ja tuulen avosylin vastaan. Eilisessä sademyräkässä iski kunnon Irlannin-kaipuu (etenkin Owenilla), enkä malta odottaa joulukuuta ja tulevaa Irlanninreissua!





Sieniä puskee vähän kaikkialta. Minähän olen sellainen tapaus, että tykkään kyllä noukkia sieniä hirvikärpästen seurassa, mutta niiden syöminen tökkii. Siis sienten.




Joku pistiäinen oli tehnyt kauniita äkämiä haavanlehteen. Kynsilakka mätsäsi niihin hyvin. :D


Tämä ei ole piilomainontaa. Kapusin lintutorniin ja tämä oli melkein ensimmäin asia, mikä pisti silmään. En ole koskaan maistanut Happy Joeta, mutta olen kuullut, että se olisi hyvää? Se vaikuttaa olevan hipsterien suosiossa, joten oletan, että tornissakin oli hipsteri viettänyt iltaa ja kuunnellut yöpyvien valkkareiden kaakatusta.


Katselimme tornista lintuja reilut kaksi ja puoli tuntia: tuloksena pikku-uikku ja nuori muuttohaukka. Paikalla pyöri toista sataa kottaraista ja yritimme vimmatusti etsiä joukosta punakottaraista, joka oli joitakin päiviä aiemmin pyörinyt Suomenojalla. Ei onnistanut tällä kertaa.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pupujussit tupareissa


Löysin kirpparilta aivan ihanan marimekon mekkosen. Syksyisen oranssi jänöprintti mustaa taustaa vasten toimii mainiosti. Rusetti eksyi mukaan asuun, koska minun oli tarkoitus (edes etäisesti) muistuttaa mymmeliä. Menimme nimittäin tupareihin, joissa oli muumi-teema. Rusetin lisäksi nuttura ja kengät noudattivat mymmeli-lookia, mutta muuten mentiin kyllä Hanna-tyylillä.


Pupujen kaverina piti tietysti olla porkkanakorvikset! 



Takana näkyvä puisto on muutenkin pupujen paratiisi. Illan hämärtyessä rusakot ja kanit kömpivät esiin puskista ja lähtevät laiduntamaan sumun verhoamalle nurmikolle.

Tuparit olivat oikein viehättävät! Kiitos vielä nuuskamuikkuselle ja muumimammalle upeista tarjoiluista ja vieraanvaraisuudesta! Oli karjalanpiirakoita, rouskuleipäsiä, couscous-salaattia, perunasalaattia, karhupaistia (vegenä en tätä maistanut, mutta Owen sanoi, että liha oli maukasta), mustikkakukkoa, jäätelöä... ja tietysti ihanan kirpsakkaa puolukkaboolia (namnamnam).

Tämä sunnuntai vietetään melko rennosti kotona löllien. Käydään ruokakaupassa ja silleen, ehkä pikaisella linturetkellä Laajalahdella illansuussa. Minulla on ihan lauantaifiilis, kun tupareiden lisäksi olin koko päivän töissä. Onneksi maanantaina ei kalenterissa ole yhtään merkintöjä = otan itseäni niskasta kiinni ja jatkan gradun kirjoittamista.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Sumuisessa hanhipuistossa


Valkoposkihanhet ovat sitten sympaattisia otuksia. Kyllä, ne kakkivat, mutta minusta ne ennen kaikkea rikastuttavat kaupunkiluontoa. Kesäisin on mukava seurata poikasten kasvua ja syksyisin voi ihailla isoja, kaakattavia parvia. Herään usein aikaisin aamulla siihen, kun tööttäilevä valkkariparvi liitää läheiseen puistoon nauttimaan aamupalaa. Ehkä se punakaulahanhikin joku päivä ilmestyy parven mukana...




Jäimme hanhipuistoon odottamaan auringonlaskua ja utua. Joimme teetä termarista, arvioimme ohikulkevien koirien söpöyttä ja katselimme nurmikolla ruokailevia hanhia. Ensimmäiset utukaistaleet ilmestyivät lammen päälle, jossa ne aloittivat hiljaisen tanssin. Pian ne levittäytyivät ympäröivälle nurmelle ja verhosivat maiseman ja koiranpissittäjät tiukkaan vaippaan. Rusakot kömpivät esiin puskista ruokailemaan sumun suojiin. Oli kertakaikkisen upea ilta.