Punahelmainen mököttäjä

Joskus sitä nousee ylös väärällä jalalla ja sitten ei oikein mikään tahdo onnistua. Yleensä nämä päivät ovat minun kohdallani sunnuntaita, eikä tämäkään sunnuntai ollut poikkeus. Kaikki alkoi mennä huonosti jo yöllä. Näin unta, että olin opastamassa museolla aikuisryhmää Suomen luonto-näyttelyssä. Museo oli kuitenkin remontissa enkä löytänyt oikeaa näyttelyä vaan salakäytävän, joka johti meidät 1400-luvulle, satulinnan pihalle. Minä siinä yritin selitellä, että en oikein osaa opastaa linnoista, näkeekö kukaan missään suomalaisia eläimiä, joista voisin kertoa? No ei kukaan nähnyt, vaan kaikki lähtivät tylsistyneinä linnan sisään, mistä löytyi jättimäinen ostoskeskus. Yritin koota ryhmää kasaan, mutta kaikki olivat hävinneet kauppoihin. Sitten huomasin takanani verenhimoisen peikkozombi-armeijan ja lähdin juoksemaan takaisin salakäytävää pitkin museoon... Ja pling, minä herään ahdistuneena ja väsyneenä ja ajatellen, että olenpas huono opas, kun tuolla lailla hukkaan ryhmän. ;D

Valitan vielä vähän lisää. Aloin sunnuntain kunniaksi vääntää gradua. Huoh. Tuskastunutta huutoa, itkua, raivareita, kun SPSS ei tehnyt niin kuin halusin. Eikä Excelkään pelittänyt. Onneksi Owen on maailman pitkäpinnaisin ihminen ja jaksoi auttaa raivoavaa blondia.

Olin koko iltapäivän tiuskiva hapannaama. Ärsytti käydä ruokakaupassa ja ärsytti tehdä kaksi tuntia töitä. Ärsytti puhua, ärsytti pilvinen taivas ja liukkaat kadut. Mutta sitten söin päivällistä, join teetä, rauhoituin ja taisin hymyillä ensimmäisä kertaa päivän aikana. Sanoin Owenille, että mököttäjä-Hanna on nyt poissa. Taisin olla aika kauhea tänään? "Joo" oli ytimekäs vastaus. :D

Nyt lähden purkamaan viimeiset agressiot sulkapallokentälle. Urheilu on ehkä paras lääke vitutus-olotilalle.