Metsälintu

maanantai 14. joulukuuta 2015

Operaatio tintin metsästys


Helsingin Fastholmassa on jo pidemmän aikaa viihtynyt itäinen suurharvinaisuus, valkopäätiainen. Kyseinen tintti on aina ollut yksi lempparitipusistani, vaikka en ole sitä koskaan nähnyt. Kun tieto tiaisen läsnäolosta kantautui korviimme, lähti Owen melkein saman tien bongaamaan sitä. Oli viikonloppu, joten minä murjotin töissä sillä välin, kun toiselta tuli voitonriemuisia viestejä linnun näkemisestä. 

Lauantaina 5.12. pääsin vihdoin itsekin paikalle. Aika oli kuitenkin silloin kortilla ja puolentoista tunnin odottelun jälkeen jouduin myöntämään tappioni. Typerä tintti! Owen lohdutteli, että kyllä minä sen vielä näkisin. Lintu näytti viihtyvän alueella hyvin.

Puolitoista viikkoa myöhemmin varasin koko maanantaipäivän tintin metsästämiselle. Aloitin aamuhämärissä Viikin Gardeniasta, josta talsin Vanhankaupunginlahtea pitkin Fastholmaan.


Edellisenä iltana oli satanut pikkaisen lunta. Minusta aivan liian vähän, mutta onneksi sen verran, että maisema oli hitusen valoisampi.


Hippiäisen sirinää kuului vähän väliä metsästä. Nuo pienet vipeltäjät olivat kesyjä, mutta aivan mahdottomia kuvattavia. Hämärissä olosuhteissa lähes kaikki kuvat olivat yhtä vauhtiviivaa (esim. kuva alla), vaikka kameran ISO-arvot paukkuivat.



Puukiipijä kuulosteli puuta.




Herttoniemen puolella Vanhankaupunginlahtea kiertää tiheä polkuverkosto, johon talvella aurataan latuja. Saa nähdä milloin Helsingissä päästään tänä talvena hiihtämään. Nyt polut olivat mutaloskasohjoa.



Fastholmaa luonnehtii veden vallassa usein oleva rantalepikko. Valkopäätiaisen bongauspaikka sijaitsee Fastholman eteläpuoleisella ruovikolla. Tullessani paikalle vastaan tuli tuttu orni. Vaihdoimme muutaman sanan ja selvisi, että lintu oli nähty hetkeä aiemmin, mutta tällä hetkellä sitä ei näkynyt. Tyypillistä.


Asetun bongaririvistöön (joka käsitti kolmisenkymmentä maastotakkiheppua) ja aloin selata ruovikkoa. Välillä ruovikosta nousi tiaisparvia rantaleppiin, josta ne jatkoivat ruokinnalle ja sitten takaisin ruovikon kätköön. Tunti vierähtää. Lahdelle laskeutuu kaksi laulujoutsenparvea komeasti töräytellen. Metsässä tirskuu talitiaisia, sinitiaisia ja bongareita, mutta missä on valkopäätiainen?

Kun puolitoista tuntia on kulunut, huomaan palelevani. Varpaat ovat aivan jäässä ja sormet keltaiset. Teen pienen kävelylenkin ja palaan takaisin entistä hyytyneempänä. Kaksi tuntia on kulunut. Juuri kun polveni alkavat täristä, nousee ruovikosta tinttiparvi rantaleppiin. 30 kiikariparia skannaa fanaattisesti tinttejä, kunnes... "Tuolla se on! Lensi haapaan!" Ennen kuin kukaan muu ehtii pointsata linnun on se tenhnyt käsittämättömän katoamistempun. Onneksi muutamaa minuuttia myöhemmin lintu löytyy uudestaan ruokinnan lähettyviltä.  Nostan kiikarit ja tuijotan ihmeellisen kaunista lintua. On se hieno! Lintu ei kauaa paikalla viihdy vaan poistuu ruovikkoon 20 s. myöhemmin.


Nämä kuvat ovat Owenin ottamia. Minä en edes ehtinyt ajatella kuvaamista nopeassa tilanteessa. Lintu oli harmaata metsää vasten niin valkoinen, että melkein silmiä särki.



Voittajan on helppo hymyillä!


Päivä huipentui näyttävään auringonlaskuun ja glögiin kera maailman parasta mascarponebrowniesia.

6 kommenttia:

  1. Kertomusta lukiessa jännitin koko ajan, että löytyyköhän lintu. Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu. Kaunis lintu. Kannatti nähdä vaivaa ja palellakin.

    VastaaPoista
  2. Edellisen kommentin kans sammaa mieltä.

    VastaaPoista