Tunteiden myrskyä

Tämä on minulle jotenkin vaikea aihe, mutta haluan silti kirjoittaa siitä. Mummin kuoleman jälkeiset kaksi viikkoa ovat olleet tunteiden osalta yhtä vuoristorataa. Keskiviikkona kahden viikon aikana patoutunut suru, huoli ja ahdistus vihdoinkin murtui. Minä murruin. Onneksi Owen oli tukena ja turvana, tuuduttamassa uneen, kun minä tärisin itkusta.

Herkkä mielentilani jatkui vielä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Oli vaikeaa hymyillä ja olla iloinen. Selvisin opastuksista kuitenkin yllättävän hyvin, mutta pieninkin negatiivinen ajatus tai ikävä tapahtuma sai minut lähes itkun partaalle. Toisaalta, jos näin iloisia tilanteita tai ihan vaan ylisöpöjä koiria, niin nekin alkoivat itkettää. Herkän ihmisen elämä on välillä vaikeata. :)

Mummini hautajaiset olivat lauantaina. Tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun minulle läheinen henkilö kuoli. Huomasin, että vasta hautajaisten jälkeen pystyin todella ymmärtämään ja hyväksymään asian. Siunaushetki oli henkisesti yksi elämäni rankimmista kokemuksista. Oli sydäntäsärkevää nähdä kaikki perheenjäsenet niin musertuneina. Nytkin tätä kirjoittaessani tunnen kyynelten kohoavan silmiin. Hautauksen jälkeinen muistotilaisuus oli kuitenkin yllättävän iloinen ja miellyttävä. Uskon, että olimme kaikki huojentuneita siunaushetken jälkeen, kun pahin oli takana päin ja mummi päästetty haudan lepoon.

Olen puhunut paljon kuolemasta ja hautajaisista Owenin kanssa. Irlannissa omaiset haudataan 2-3 päivän sisällä kuolemasta, kun Suomessa hautajaiset järjestetään vasta 1-2 viikkoa kuoleman jälkeen. Miten ihmeessä omaiset ehtivät parissa päivässä varata ja organisoida siunaustilaisuuden ja muistotilaisuuden kaikkine vieraineen, kukkineen ja ruokineen?! Irlannissa kuulemma hotellit myyvät valmiita muistotilaisuuspaketteja, joita voi ostaa muutaman päivän varoitusajalla. Uskomattoman tehokasta toimintaa. Meidän tapauksessamme ei kaksi päivää olisi mitenkään riittänyt eivätkä kaikki vieraat olisi voineet saapua paikalle niin lyhyellä varoitusajalla. Nopeissa hautajaisissa on kyllä se hyvä puoli, ettei niissä synny kahden viikon ahdistunutta suruaikaa. 

Nyt on kuitenkin aika jättää kuolemanvakavat aiheet taakse ja keskittyä tulevaisuuteen ja kaikkeen ihanaan. Minulle on kahden kuukauden sisään tiedossa parikin ulkomaanmatkaa: marraskuussa lähden papan kanssa Ranskaan viideksi päiväksi ja joulukuussa lähdemme Owenin kanssa Irlantiin. Ja ensi viikolla saamme ihanan Lily-koiran hoitoon viikoksi! :D 

Lintuaseman siivekkäät

Kolmen päivän pikavisiitti Hangon lintuasemalle oli varsin virkistävä ja antoisa. Muuttavia lintuparvia näkyi niin lähipuissa kuin kaukana taivaanrannassa epämääräisenä rähmänä. Raikkaassa (myrskyisässä) merituulessa jäätyi välillä järki, mutta onneksi asemalle pääsi aina lämmittelemään.

Minulla oli mukana 300 mm teleobjektiivi, jolla räiskin lähinnä lintuja. Maisemakuvaus jäi tällä kertaa minimiin, mutta oli vaihteeksi hauskaa kuvata lintujakin.

Heti ensimmäisenä aamuna tuli pähkinänakkeli verkoista. 

Hippiäisiä hääräsi melkein joka puskassa. Kaikilla lajin yksilöillä tuntuu olevan ADHD, koska ne eivät osanneet olla hetkeäkään paikoillaan. Nappasin niistä noin sata kuvaa, joista yksi oli tarkka:

Hippiäisparvissa oli yleensä yksi puukiipijä.

Ensimmäisenä päivänä pikkuvarpusia muutti mukavat 244. Osa niistä eksyi verkkoihin.

Tämä oli joku ihmeellinen pötkäle, joka oli muodostunut lätäkön pohjalle. Ehkä joku kasvinosa?!

Muinaismuistoja

Etsi suopöllö!

Suopöllön lisäksi näimme huuhkajan, jota en ollut havainnut pariin vuoteen.

Kukkuu!

Huuhkaja oli oikeastaan viimeinen lintu, minkä näimme asemalla. Ehdottomasti reissun paras laji. :D

Sumuaamu ja lintuasema-asiaa

Tässä oli vielä kuvamateriaalia mökkireissun viimeiseltä aamulta. Kuvat saavat kertoa puolestaan sen aamun kauneudesta. 

Tällä hetkellä olemme Hangon lintuasemalla etsimässä rareja. Eilen näimme leveäpyrstökihun ja muutama aseman miehittäjä metson (metso on kovan luokan harvinaisuus tällä lintuasemalla). En jaksanut metsosta kauheasti innostua, kun en kerää halias-pinnoja, mutta hauska havainto se silti oli.

Tänään on ollut huomattavasti hiljaisempaa ja harmaampaa eiliseen verrattuna. Neljän tunnin aamu-havainnointi bunkkerilla jäädytti varpaat ja järjen. Se oli sitä kärsimysornitologiaa isolla K:lla, mutta voi vitsit oli ihanaa tulla sen jälkeen sisään ja juoda kuppi kuumaa kahvia. Mmmmmm. Elämän pieniä nautintoja. Huomenna koittaa paluu ihmisten ilmoille. Yritän siihen mennessä saada muutaman kuvan ultrasöpöistä hippiäisistä, joita täällä häärää sadoittain.

Tuccani mun

Käytiin Sinin kanssa eilen Uutelassa pienellä lenkillä ihmettelemässä syksyistä Skatan tilaa. Aurinko oli tietysti mennyt pilveen päivän aikana, mutta se ei meitä haitannut. Istuttiin penkillä ja syötiin aivoja ja krokotiileja (= ihania ja pehmeitä liivatekarkkeja. Joo tiedän, olen paha kasvissyöjä...) ja minä join lämmintä omenamehua.

Sitten pyysin Siniä ottamaan minusta muutaman maalaishenkisen kuvan. Nuttura rupesi ahdistamaan, avasin hiukset ja sitten homma meni ihan pelleilyksi ja kikatukseksi. Sinin kanssa tulee aina niin hyvälle tuulelle. :DDD

Kiitos Sini-kuvaajalle iloisista kuvista!

Päivä mökillä

Totesin mökkiretken päätteeksi, että voisin muuttaa mökille vaikka kuukaudeksi. Vain olla, kuvata, syödä, juoda teetä parvekkeella, tuijottaa järven tyyntä pintaa ja nukkua pitkään. Ei olisi mitään deadlineja, työkeikkoja, graduangstia tai kokouksia. Se voisi sellainen hengähdyskuukausi. Akkujenlataus-sapatti. 

Minä viettäisin sen kuukauden mökillä syksyllä, juuri näihin aikoihin, kun ruska leimuaa silmissä. En ole koskaan nähnyt mökkiä ja sen lähiympäristöä niin kauniina kuin pari päivää sitten. Kun viimeisenä iltana tuijotimme laskevan auringon kultaamaa järveä ja valkoposkihanhiparvi muutti ylitse, ei itku ollut kaukana. Olen ehkä vähän herkkä, mutta liian kaunis maisema nyt vaan on itkun paikka. :´)

Katsokaa vaikka itse!

Joo, ei minulla ole muuta lisättävää. Ajattelin vain tässä kaiken kiireen keskellä palata hetkeksi henkisesti mökille.